Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja. 2017. WSOY. 253 sivua. Kansi Jussi Karjalainen. 

Arvostelukappale kustantajalta

Valitsin luettavaksi Marisha Rasi-Koskisen kirjan takakannen kuvauksen sekä ennen kaikkea keväällä kuolleen tyttäreni Lukutoukka-Kristan suosituksen perusteella. Kirja tuntui mielenkiintoiselta ja mietin, olisiko se sopiva myös seniorilukupiirimme kirjaksi. Aiemmin en ole lukenut yhtään Rasi-Koskisen kirjaa, vaikka tämä on jo hänen neljäs kaunokirjallinen teoksensa. 

Kirja alkaa vauhdikkaasti. Kirja imaisi minut mukaansa ja luin mielenkiinnolla kirjan alkuosaa, jossa kuvataan 7-vuotiaan Julian hurjaa pakomatkaa vanhempiensa kanssa. Julian perhe jättää asuntonsa ja velkansa, pakkaa auton täyteen tavaraa, polttaa nuotiossa laskut ja karhukirjeet, elää lähes ilman rahaa sekä järjestelee tilanteita varastaakseen tavaroita, ruokaa ja polttoainetta.

Julia ajatteli kaikkia valkoisia kirjekuoria, joita he olivat saaneet, jokaista ryppyistä paperia, joka ainoaa pelättyä puhelinsoittoa. Hän ajatteli pelottavaa tuhkaa tien varren nuotiossa ja tuntemattomia pyrkimässä heidän kotiinsa, kaikkia limittäisiä ja lomittaisia muistoja. (s. 76) 

Julian yöt ovat levottomia; hän näkee unia, joihin aina liittyy tuli. - Olisin mielelläni jatkanut matkaa Julian kanssa, niin upealla tavalla Rasi-Koskinen kuvaa Julian perheen absurdia pakomatkaa. Mutta Julian matkan keskeyttävät uudet romaanihenkilöt: Martina ja Jan.

  
Martina on sympaattinen 22-vuotias nuori nainen, joka joutuu lähtemään kotimaastaan ja aloittamaan uuden elämän Suomessa. Hänellä on lapsi entisessä kotimaassaan. Käy ilmi, että ei ole helppoa aloittaa uutta elämää ja oppia uutta kieltä.  

Hän on kaksikymmentäkaksivuotias ja tehnyt virheen. Hän ei tiedä sitä vielä mutta niin on tapahtunut. Virhettä ei voi korjata, se määrittää hänen loppuelämänsä. Kaikki mitä hän tästä eteenpäin sanoo tai tekee, on seurausta erehdyksestä. (s. 109)

Janin lapsuuteen on kuulunut rankkoja menetyksiä. Se, mikä on tuntunut Janille tutulta ja turvalliselta, pettää eikä hän halua mitään siteitä lapsuusiän tärkeisiin henkilöihin. Ainoastaan numerot tuovat Janille lohtua ja ne ovat hänelle elämää ylläpitävä voima.

Ensin maailma huojui, sitten se kääntyi ympäri. Pilvet putosivat maahan ja suo nousi taivaalle. Ei kuulunut mitään. Ei näkynyt mitään. Oli vain tasaista ja loputonta tyhjyyttä.

24, 3, 141, 17, 40.
Jan ajatteli lukuja.
4, 18, 34, 5, 63.
Hän luetteli kunnes huojuminen lakkasi. (s. 134)

Rasi-Koskinen haastaa lukijan Eksymisen ja unohtamisen kirjassa. Kirja ei ole helpointa luettavaa, päinvastoin, kirja vaatii keskittymistä. Martinan ja Janin myötä kirjan rakenne muuttuu vaikeaselkoisemmaksi ja paikoitellen jopa hankalaksi seurata.  Juliasta, Martinasta ja Janista paljastetaan pala kerralla eikä kaikkea ei kerrota.  Lukija - ainakin minä - saattaa joutua lukemaan jotkut kohdat useammankin kerran. Kirja kulkee nykyhetkessä, menneessä ja tulevaisuudessa, kirjassa on kohtaamisia ja eroja, kirjassa ollaan eksyksissä oman elämän kanssa. Lopussa kuitenkin kaikki palaset kiedotaan yhteen ja lukijalle onkin ihan selvää, miten eri tapahtumat liittyvät toisiinsa.  

Rasi-Koskisen kieli on kirjan ehdoton vahvuus. Kieli on vahvaa ja väkevää. Kirjan nimi on kuvaava, eksymisestä ja unohtamisesta tässä kirjassa on kysymys. Jussi Karjalaisen kansi on samaa kaunista tunnelmaa kuin kirjan kieli. Suosittelen kirjaa vaativalle lukijalle.

    
Kun liekki koskettaa Janin poskea, kipu viiltää Julian jaloissa asti. (s. 7)