Roope Sarvilinna: Osuma - Vahva lukukokemus

Roope Sarvilinna: Osuma. 2017. Tammi. 192 sivua. Päällyksen suunnittelu ja valokuva: Markko Taina.

Arvostelukappale

Terveisiä Helsingin kirjamessuilta. Kyllä oli onnistunut tapahtuma. Lauantaiaamuna Bonnier tarjosi kirjabloggareille aamiaisen, jolloin viisi kirjailijaa esitteli uutuuskirjojaan. Yksi mukana olleista kirjailijoista oli Roope Sarvilinna, joka esitteli Osuma-kirjaansa. Osuma on Sarvilinnan toinen kirja. Esikoinen Kateissa ilmestyi vuonna 2015. 

Muisti on mosaiikki. Se vaatii etäisyyttä ja aikaa. Vasta sitten muodostuu kuva, kertomus. (s. 172)

Anders on palkkasoturina osallistunut sotilasoperaatioihin useissa eri maissa. Sotiessaan hän oli onnellinen, hänen rakkautensa kivääriinsä aistii heti kirjan alkusivuilta saakka.

Anders rakasti heti kivääriään. Hän istui maahan, purki aseensa liinan päällä, kokosi sen, purki uudelleen, kokosi taas. Peter ja Matti nojasivat reppuihinsa eivätkä koskeneet omiinsa.  (s. 44)

Palattuaan sodasta Anders toimii taidekauppiaana. Hän uppoaa työhönsä, on parisuhteessa Monan kanssa, he matkustavat paljon kaupunkikohteissa ihailemassa taidenäyttelyitä ja nauttimassa kauniista, rauhoittavasta musiikista. Koskaan he eivät matkusta Monan haluamiin rantalomakohteisiin. He ovat ihanteellinen pariskunta, järjestävät juhlia ystävilleen ja Anders on viehättävä keskustelukumppani Monan yliopistoystäville. Ajatuksissaan Anders kuitenkin palaa sotatantereelle ja ikävöi siellä kokemaansa onnen tunnetta.  Mutta uniltaan Anders ei saa rauhaa, kaislikkoisen rannan ja kaivinkoneiden tuntumassa Anders on jatkuvasti unessaan ”tahdoton ja pelokas, voimaton ja hauras”.  (s. 12)

Ahdistavat unet kiusasivat. Sinnikkäästi, vaikka hän luuli tehneensä oikein eikä ollut muusta tiennytkään. Ei kukaan tiennyt. (s. 102)

Mona on 49-vuotias yliopisto-opettaja, herkkä ja kaunis nainen, joka rakastaa Andersia yli kaiken ja taipuu mielihyvin Andersin toiveisiin ja mieltymyksiin. Iloa, keveyttä ja valoa Monan elämään tuo Isbah, adoptoitu tyttö, joka sittemmin toimii Monan assistenttina.

Lukiessani koin kirjan päähenkilöiksi Andersin ja Monan, vaikka kirjassa on myös toinen pariskunta, Jakob ja Lea. Heidät on häädetty ulos uskonnollisesta liikkeestä Pudasjärven suviseuroilla. He perustavat uuden kodin Porin Reposaareen. Heillä on paljon lapsia ja lisäksi Isbah-ottolapsi. Jakob pohtii ja nojaa toiminnassaan pohjalaisiin arvoihin.

Pohjalaiset arvot, Jakob sanoi, kukaan ei tiedä mitä se tarkoittaa vaikka me luulemme tietävämme, se on meissä, se on tarina jota kerrotaan ja se kulkee mukanamme. (s. 140)

Anders on sotilas, ollut omasta mielestään aina. Anders toimii palkkasoturina puhtaasti sotilaallisista syistä, hänen valintoihinsa eivät vaikuta vakaumukselliset tai uskonnolliset motiivit.

Ei Andersilla ollut nuoruutta. Anders oli syntynyt tappajaksi. Hän oli humala ja äänet välipäivinä, valppaus, sinnikkyys ja tavoitteellisuus, jyrkkä polku ylös rinnettä, toinen polku siitä alas, toistuvat liikesarjat ja tehtävän jälkeinen väsymys. (s.182-183)

Kirjassa tulee esille sodan raakuus ja sodan vaikutus sodassa taistelleeseen (Anders) sekä lähellä oleviin (Mona). Tekstissä viitataan myös Hemingwayn kirjaan Jäähyväiset aseille, mikä antaa mielenkiintoisen näkökulman sotamuistoissa elävälle Andersille. Kirja on rakkausromaani, kuvaus Andersin ja Monan rakkaussuhteesta ja toisaalta kuvaus Andersin rakkaudesta sotaan.

Kirja koostuu kolmesta osasta. Luvat ovat melko lyhyitä, mutta siitä huolimatta kirjan lukeminen edellyttää keskittymistä johtuen kirjan rakenteessa. Kirjassa eletään samanaikaisesti muistoissa ja tässä päivässä sekä eri aikatasoilla aina toisesta maailmansodasta vuoteen 2015. Paikka paikoin kerronta haastaa lukijan, lyhyet lauseet jättävät lukijalle paljon – ehkä liikaakin – tulkittavaa. Kirjan tarina koostuu palasista ja lukijan onkin oltava tarkkana, että pystyy yhdistämään palaset toisiinsa. Kirjassa valo on mukana useissa eri yhteyksissä. Onko se vastavoima sodan raakuuksille? 

Isbah oli valoa, ennen lähtöään enemmän kuin koskaan. (s. 62)

Sikstuksen kappelista kolmikkoa käskettiin toistuvasti poistumaan, mutta he katsoivat valon ja pimeän erotusta pitkään. (s. 151)

Valo oli katsonut taulua ja hymähtänyt hyväksyen. (s. 166)

Lukiessani Sarvilinnan kirjaa mieleeni tuli Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja (2017, WSOY). Aihepiiri on aivan eri, mutta paljon samankaltaisuutta löytyy tyylissä ja kielen kauneudessa. Sarvilinnan kieli on äärettömän kaunista ja kirjan tunnelmaan sopivaa. Vaikka kieli on kaunista, se ei – onneksi - tee sodasta kaunista.  Kirja on kaunis kokonaisuus. Tässä esimerkki kielen kauniista käytöstä. Voiko sen enää kauniimmin sanoa?

Anders kiristi solmiotaan ja käveli Monan perässä, vanhan hissin pehmeä liike sopi rauhalliseen tunnelmaan. Tuoksui hyvälle. Tuoksui vanhalle rappukäytävälle jossa ei ollut muovimattoja tai keinoaineita ja jonka kuvioidut kiviportaat olivat sopivasti kuluneet. (s. 22)

Erityiskiitos kirjan nimelle – parempaa on vaikea keksiä. Myös kirjan kansi ansaitsee kiitoksen.

Hän on ammatiltaan sotilas,                         

hän aina taistelee. 

Hän on onnellinen työssään, kai. 

Hän tuhoaa ja tappaa,

silti aina hymyilee.

Hector: Palkkasoturi